Täydellisen epätäydellinen äiti

Niin paljon merkitystä

Mietin usein
niitä kaikkia lapsia
joiden huutoon ei vastata.
Jotka vaikenee
ilman kuulijaa tai vastausta.
Joiden sielu kutistuu,
himmenee,
mutta huutaa äänettömästi
kosketuksen, 
välittämisen
kaipuusta.

Mietin sitä usein,
öisin,
kun kannan sinua sylissäni
hyräillen,
hyssytellen.
Sinulla ei ole vielä sanoja,
mutta sinulla on asiaa.

Sinun itkusi on tärkeää

minä kuuntelen.



Viime aikoina olen miettinyt lapsia. Noita kahta jotka pyörii jaloissa. Ja vielä syntymättömiä lapsia. 
Lapsia mahoissa. Lapsia jotka on juuri syntyneet.

Mun vauvakuume on kadonnut. Tai muuttunut. Ajatus uudesta lapsesta saa melkein ahdistumaan.
Olen lukenut yhtä aika suosittua blogia, jossa kirjoittaja kirjoittaa toisen lapsen saamisen jälkeen elämän onnellisuudesta ja ruusunpunaisuudesta. Mikä on ihana asia. 

Aloin miettimään. Koitin muistaa. En muista mitään onnellisuutta tai vaaleanpunaista. En muista mitään. Muistan sen äärettömän väsymyksen, jatkuvan itkun, oksentelun ja vauvan joka ei halunnut sylistä hetkeksikään pois. Mutta nekin on niin pieniä asioita. Ei mitään tiettyjä hetkiä. 
Muistan ihan liian isona pitämäni uuden isoveljen. En voi itkemättä miettiä viime vuotta tytön syntymän jälkeen. 
Jälkeenpäin olen miettinyt oliko se synnytyksen jälkeistä masennusta vai vain jotain kilpirauhasesta johtuvaa. 
Tuntuu, että vieläkin koitan toeta tuosta ajasta. Oli siinä paljon ihanaakin ja ensimmäisen puolen vuoden jälkeen tyttö on ollut aurinkoinen lapsi. Kuin unelma.

Ilman blogia, en muistaisi paljon mitään viime vuosista. Ilman kuvia. Se asia saa mut äärettömän surulliseksi.

Isoveljen syntymän jälkeen oli helppo olla se oman pään sisällä kummitteleva täydellinen äiti. Se ei tullut ulkoisen paineen alaisena, koska se ei ole koskaan minuun vaikuttanut suuremmin, vaan ihan oman pään sisältä. Ja se, mikä minun mielestä on täydellisyyttä, voi olla ihan eriä mitä muiden mielestä. 
En koe että täydellinen äiti harrastaa kaikkea vauvamuskarista vauvajoogaan. Tai edes yhtä. 

Se täydellisyys ja sen tavoittelu muuttui kuin salama kirkkaalta taivaalta pikkusiskon synnyttyä. Monesti mietin, että kunpa aikaa sais käännettyä takaisinpäin. Pikkusiskon syntymään.
Haluaisin olla niin paljon erilainen. Antaa aikaa ja kärsivällisyyttä ihan minille isoveljelle. Mitään muuta en niin paljon toivokaan. Kun saisin tuon pikkiriikkisen pojan syliini hetkeksi taas niin pienenä kuin silloin. Perua kaiken sen huutamisen ja olla vähemmän poissaoleva.

Nyt kun mietin pikkusiskoa, niin pidän häntä pienempänä kuin isoveljeä 4kk nuorempana...
Huomasin sen taas tänään.

Kun itse on kodista, missä kaikki ei ole ollut niin hyvin, sitä haluaa lapsilleen kaiken ja enemmän. Enemmän henkisesti, entä materiana. (Kuulostaapa typerältä lauseelta, mutta menee varmaan perille?). 
Epäonnistuminen tuntuu hirveimmältä maailmassa. Sitä ei anna helposti anteeksi itselleen. 

Pitäis oppia olemaan armollisempi itselleen. Lapsilla on kuitenkin kaikki hyvin. Ja niin paljon paremmin kuin itselläni oli. 
Ne on onnellisia. Ja rakastettuja.

Onko muita täydellisyydentavoittelijoita? Mikä riittää mielestäsi täydelliseen äitiyteen?
Täydellisyyksiähän on erilaisia. Virheineenkin voi olla täydellinen.

Lisäys:

Pieni rakas uusi isoveli <3