Ikävä joka vyöryy hyökyaaltoina päälle

‎"Yöllä taas mä menin parvekkeelle nukkumaan,
jotta lähempänä mua ois hän
Pediltäni taivas näkyy, ryhdyin oottamaan,
että näen tähden lentävän
Sanovat jos jossain huomaa tähdenlennon niin toivoa voit silloin mitä vaan
Yöllä ylös taivaalle mä pyynnön kuiskasin
Kävisipä pian tuulemaan

Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan."

Jo 2 vuotta, enkä vieläkään usko tapahtunutta todeksi.


Tuntuu että hajoan, säryn sirpaleiksi.

On helppo ajatella, että S vain asuu satojen kilometrien päässä. Enhän näe muitakaan ystäviä kuin tosi harvoin, ja silti ne on siellä. Elävinä. Ja niitä voi halata kun nähdään. Kuulla naurun ja äänen. 

Muistan taas niin elävästi hänet. Voin kuvitella S:n viereeni. Tuohon istumaan ja puhumaan münnista. Maalisilla vaatteilla, koulusta tulleena. Meiän kämpällä. Jalat pöydällä. Tietty ele kun hän veti kädellä hiusten läpi. Kahvikuppi kädessä tai se ainainen pepsimax. 

Muistan ihon läpikuultavuuden ja heleyden.

Sen ku nukuttiin siskonpedillä S:n kämpällä, ja umpiväsyneinä keskellä yötä kikatettiin ja räkätettiin kun soitettiin xxx-numeroihin vain sen verran, että kuultiin miten sieltä vastataan. Sitte kuviteltiin että minkähän näkönen möhömahanen aamutakkia käyttävä ukonkäppänä siellä ois. 

On niin ikävä että voin melkein kuvitella sut viereeni ja koskettaa.

oikeesti tulee outo olo ku nauraa ensin ja sitte se nauru niin sattuu

ku mulla on kaks lasta

joita se ei ikinä nähny

voisin niin kuvitella sen leikkimässä meiän lattialla

Jos meille maanpäälle annetaan enkeleitä, niin S oli yksi heistä.




"Tänään valo on samanlaista kuin sinä aamuna. Se oli verhojen pehmentämää terävää kevätvaloa. Huone tuntui pehmeältä ja lämpimältä. Pääskynen kiersi ikkunoita jo toista päivää. Olin saanut paria päivää aikaisemmin postissa kirjan, kaksi vuotta myöhässä tilauksesta. Lukemisen jäljeen velloin ahdistuksessa joka ei poistunut.
Ahdistus oli kuin enne. Kirjan lukeminen kuin valmistautumista. Sen jälkeen en ole lukenut siitä lausettakaan. 
Lumet oli jo sulaneet. Huhtikuinen maa puski esiin kevätkukkia. Hieman alle puolivuotias nukkui kiinni ihossani. Niin alussa vielä elämänsä tiellä. Jatkoa minun tarinaani. Osa minua. 
Heräsin puhelimensoittoon pahaa aavistamatta. "Ootko kuullu...". En pystynyt ajattelemaan tai puhumaan. Loppupuhelusta en muista kuin ystäväni sanoja sieltä täältä. 
Muistan tunnelman.
Pysähdyn miettimään ja ajaudun mielessäni siihen päivään sivustaseuraajaksi. Näen itseni sängyssä, sitten on hetki josta en muista mitään. Seuraavaksi muistan liikkuneeni tuvassa, täysin hereillä. Saara on kuollut."
Olen muistellut häntä taas enenevässä määrin. Kirjoittanut. 

"Kun suljen silmät niin hän on täällä taas

Ja taas voin nähdä jokaisen askeleen
Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa
Voin tuntea sen kaiken uudelleen

Suuret kellot asemien hiljaisten
Niitä ihminen ei osaa pysäyttää
Ja viimeiset tilit kun maksetaan
Mistä tietää kuinka paljon käteen jää

Kun hän vain tanssi kanssa enkeleiden
Tanssi pienen tanssin
Lähti näytöksensä jälkeen kun tulenliekki vaan
Hän tanssi kanssa enkeleiden
Vain yhden valssin
Vaan tiedän etten koskaan voi nähdä kauniimpaa

Kun suljen silmät niin hän on täällä taas
Ja taas voin nähdä jokaisen askeleen
Voin nähdä, voin elää ja voin unohtaa
Voin tuntea sen kaiken uudelleen"

Muistan niin elävästi sinut. Lepää rauhassa pikkuinen.