tiistai 27. marraskuuta 2012

Täydellisen epätäydellinen äiti


Niin paljon merkitystä

Mietin usein
niitä kaikkia lapsia
joiden huutoon ei vastata.
Jotka vaikenee
ilman kuulijaa tai vastausta.
Joiden sielu kutistuu,
himmenee,
mutta huutaa äänettömästi
kosketuksen, 
välittämisen
kaipuusta.

Mietin sitä usein,
öisin,
kun kannan sinua sylissäni
hyräillen,
hyssytellen.
Sinulla ei ole vielä sanoja,
mutta sinulla on asiaa.

Sinun itkusi on tärkeää

minä kuuntelen.




Viime aikoina olen miettinyt lapsia. Noita kahta jotka pyörii jaloissa. Ja vielä syntymättömiä lapsia. 
Lapsia mahoissa. Lapsia jotka on juuri syntyneet.

Mun vauvakuume on kadonnut. Tai muuttunut. Ajatus uudesta lapsesta saa melkein ahdistumaan.

Olen lukenut yhtä aika suosittua blogia, jossa kirjoittaja kirjoittaa toisen lapsen saamisen jälkeen elämän onnellisuudesta ja ruusunpunaisuudesta. Mikä on ihana asia. 

Aloin miettimään. Koitin muistaa. En muista mitään onnellisuutta tai vaaleanpunaista. En muista mitään. Muistan sen äärettömän väsymyksen, jatkuvan itkun, oksentelun ja vauvan joka ei halunnut sylistä hetkeksikään pois. Mutta nekin on niin pieniä asioita. Ei mitään tiettyjä hetkiä. 

Muistan ihan liian isona pitämäni uuden isoveljen. En voi itkemättä miettiä viime vuotta tytön syntymän jälkeen. 
Jälkeenpäin olen miettinyt oliko se synnytyksen jälkeistä masennusta vai vain jotain kilpirauhasesta johtuvaa. 
Tuntuu, että vieläkin koitan toeta tuosta ajasta. Oli siinä paljon ihanaakin ja ensimmäisen puolen vuoden jälkeen tyttö on ollut aurinkoinen lapsi. Kuin unelma.

Ilman blogia, en muistaisi paljon mitään viime vuosista. Ilman kuvia. Se asia saa mut äärettömän surulliseksi.


Isoveljen syntymän jälkeen oli helppo olla se oman pään sisällä kummitteleva täydellinen äiti. Se ei tullut ulkoisen paineen alaisena, koska se ei ole koskaan minuun vaikuttanut suuremmin, vaan ihan oman pään sisältä. Ja se, mikä minun mielestä on täydellisyyttä, voi olla ihan eriä mitä muiden mielestä. 

En koe että täydellinen äiti harrastaa kaikkea vauvamuskarista vauvajoogaan. Tai edes yhtä. 

Se täydellisyys ja sen tavoittelu muuttui kuin salama kirkkaalta taivaalta pikkusiskon synnyttyä. Monesti mietin, että kunpa aikaa sais käännettyä takaisinpäin. Pikkusiskon syntymään.

Haluaisin olla niin paljon erilainen. Antaa aikaa ja kärsivällisyyttä ihan minille isoveljelle. Mitään muuta en niin paljon toivokaan. Kun saisin tuon pikkiriikkisen pojan syliini hetkeksi taas niin pienenä kuin silloin. Perua kaiken sen huutamisen ja olla vähemmän poissaoleva.

Nyt kun mietin pikkusiskoa, niin pidän häntä pienempänä kuin isoveljeä 4kk nuorempana...

Huomasin sen taas tänään.

Kun itse on kodista, missä kaikki ei ole ollut niin hyvin, sitä haluaa lapsilleen kaiken ja enemmän. Enemmän henkisesti, entä materiana. (Kuulostaapa typerältä lauseelta, mutta menee varmaan perille?). 

Epäonnistuminen tuntuu hirveimmältä maailmassa. Sitä ei anna helposti anteeksi itselleen. 

Pitäis oppia olemaan armollisempi itselleen. Lapsilla on kuitenkin kaikki hyvin. Ja niin paljon paremmin kuin itselläni oli. 

Ne on onnellisia. Ja rakastettuja.

Onko muita täydellisyydentavoittelijoita? Mikä riittää mielestäsi täydelliseen äitiyteen?
Täydellisyyksiähän on erilaisia. Virheineenkin voi olla täydellinen.


Lisäys:

Pieni rakas uusi isoveli <3 

14 kommenttia:

  1. Ihana lukea tälläistä tekstiä, mikä on suoraa ja omalla tavalla kaunista. Olen ite kokenut samanmoisia tuntemuksia, minun pikkunen ei ollut vielä vuottakaan kun syntyi jo pikkusisarus.. ja nyt kun kakkonen on kohta vuoden.. mietin, miten pieni ykkönen oli.. ja sitä vaati häneltä liikoja, toinen niin pieni... ja pieni on vieläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksivuotiaat on vielä itsekin niin vauvoja. Ei sitä nuoremmalta odota samoja asioita kuin isoveljeltään aikanaan.
      Pikkusisko oli kuitenkin syvästi toivottu ja odotettu. Ehkä se diagnosoimaton vajaatoiminta vaikutti siihen omaan mieleen suurimmaksi osaksi. Eikä asiaa tehnyt helpommaksi vaativa vauva. Vielä reilu yksivuotiaana kelpas vain siinä vaiheessa jo riittämätön rintamaito. Yöt mentiin puolen tunnin - tunnin pätkissä.

      Mies töiden takia vielä etelässä. Minä nukun lasten keskellä meidän sängyssä vaikka yleensä lapset nukkuvat omissa sängyissä omassa huoneessaan.
      Niin ihanat rakkaat tuhisemassa minussa kiinni.
      Kuitenkaan en vois ikinä vaihtaa näitä hetkiä mihinkään.
      Arvokkaita jokainen tavallaan. Kasvattavia ja herättäviä.

      Poista
  2. <3.

    Esikoisen syntymän jälkeen olin täydellisen onnellinen.
    Kuopuksen syntymän jälkeen täydellisen romahtanut.
    Hirmuisen pitkään pelkäsin ja ahdistuin ajatellessni uutta raskautta tai ehkä vielä enempi syntymän jälkeistä aikaa.
    Kävin terapiassa ja aikakin auttoi. Parantava-aika.
    Tämän hetken tiedätkin. Raskaana. Ja onnellisesti.

    Sanon vain. Anna itsellsi aikaa.

    Ja.
    Esikoiseni I oli 12kk ja 3pvää vanha kuin A syntyi.
    PIDIN HÄNTÄ NIIN ISONA.
    Itkun ja onnen sekaisesti tätä aikaa muistelen.
    Sillä uskon, että I oli asiasta autuaan tietämätön.

    Ole armolllinen itsellesi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3
      Hyvä kuulla että muillekin nuo tunteet on tuttuja. Tuntee olonsa vähän enemmän normaaliksi :)).
      Mullakin on enemmän se raskauden loppu (synnytyskin), mutta varsinkin syntymän jälkeinen aika peikkona mielessä.
      Kuvittelin aina itselleni ison perheen. Ehkä se kasvaakin joskus.

      On ihana seurata sun onnea raskaudesta ja muutenkin. Muistan kun luin Trauman joskus kauan sitten. Äärettömän rohkea olit ja olet. Mutta kirjoittaminen onkin terapeuttista. Asioista on hyvä puhua ja kertoa.

      Aika on hyvä.
      Onhan ne vauvat aina isoMPIA kuin se pieni suloinen käärö. Pieniä kuitenkin.

      Olen monesti miettinyt sitä kuinka lasten on helppo antaa anteeksi ja unohtaa. Jatkaa leikkejään kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

      Kiitos <3

      Poista
  3. Hyvä näitä on miettiä, muistella ja pohtia. Asiat saavat oikeita mittasuhteita, niitä voi jakaa, ihan samanlaisia kokemuksenjakajia löytyy.
    Ja on silti aivan luonnollista, eikä yhtään lasta vaurioittavaa jos lapset syntyvät peräjälkeen.
    onko siihe muka joku oikea aika, tai onko joku isompi väli se teoriassa oikea, mikä käytännössä.
    sisarusparvessa eri lapsilla on eri lähtökohdat erine persoonineen, ei toisella lapsella ole samanlaista äitiä kuin sillä kuudennella lapsella, jonka äiti osaa ottaa lunkisti, kun taas sen toisen lapsen äiti oli ihan mullistuksissaan kun vasta meni naimisiin, ja nyt jo toinen lapsi ja molemmat pieniä.
    Tarkoitan tällä että asiat ovat niin luonnollisia kuitenkin. hymy, ilo, arki, turhautuminen. kiire, pyhä, väsymys, pelko. onni, luottamus, haikeus.
    Kaikki on turvallista omiin lapsiimme kun meillä on sitä turvaa, on rakkautta, ja kun osaamme pyytää apua ulkopuolelta oikeassa tilanteessa. monesti kuvittelee pyytäävänsä apua mieheltä, mutta itse siinä tilanteessa olevana ei pystykään auttaa, ja silloin on avattava suu perheen ulkopuolella.
    Kirjoitit avoimesti ja rohkeasti, hyvä. minä en ihan blogiini uskalla. Vaikka avoimesti ystäville kyllä .
    Minun tilanteeni on niin jotenkin poikkeava ja vauvakuumetta todellakin on vaikka lapsiakin on useita. mutta on niin vaikea hyväksyä että siinä esteenä on läheinen ihmminen.:(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Asioita on hyvä jakaa, kipeitäkin. Ehkä jostain löytyy joku joka löytää niistä lohdun. Ei olekaan ainoa. Eikä vauva-aika aina ole auvoa.

      Itselleni on luonnollista lasten peräkkäisyys. Olen vanhin kymmenestä. Rikkaus.
      Oikeaa aikaa ei ole, eikä tässä ollutkaan kyse siitä etteikö se olisi hyvä että lapset syntyvät pienillä väleillä. Nuokin ovat parhaat kaverukset, veturi ja perävaunu. Ilo katsella.
      Vaikka se ensimmäinen vuosi olikin rankka.

      Aina asiat ei vain mene niinkuin pitäis tai olis hyvä, parempi.
      Pitäis osata pitää se pienikin ikäisenään. Ei kasvattaa mielessään ikäistään suuremmaksi.

      Mä luulen että isoveli sai useaan otteeseen olla hämmentynyt siitä muutoksesta minkä äiti koki synnytyksen jälkeen. Masennuksen (?) ja tukiverkoston puutteen. Miehen ylipitkät työpäivät jne.

      Voisin kirjoittaa tähän vaikka mitä. En kuitenkaan halua olla tämän rohkeampi tai avoimempi täällä. Mietin tuliko jo nyt kirjoitettua näissä kommenteissa liikaa. Mutta tätä minä olen "livenäkin". Tosin joskus asiat on helpompi ilmaista kirjoittaen.

      On hyvä että on ystäviä joille puhua ihan mistä vain. En usko siihen, että asioiden pitäminen itsellään tekee ihmiselle hyvää. Yhteisöllisyydessä on suuret plussapuolet.
      Minäkin omistan niitä ystäviä useamman. Minulle sen lisäksi kirjoittaminen on tärkeää (ehkä tunnetumpaa blogia pitäessä suodattaisin enemmän, ehkä en).

      Nyt kun läheltä löytyy se turvaverkkokin, olen miettinyt olisiko asiat olleet vähän helpompia vuosi sitten jos oltais asuttu täällä ja tilanne muuten olis ollu tämä mikä nyt.

      Minullakin on vauvakuume. Aallon lailla se nousee välillä pintaan ja välillä särkyy rantaviivaan. Pelkoon. Ja se pelko on monisyinen.

      Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi <3

      Poista
  4. moi. kirjoitat niin kivasti, tuli niin minun tilanne mieleen. Ensimmäinen odotettu, toinen odotettu, mutta syntymän jälkeen vaan pelottaa jos tuun raskaaksi... oli kyllä pitempi väli, mutta hoidettava vauva, vieläkin... toivon sinulle ja itselleni voimaa ja luottamusta elämään <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Kiitos.

      Minusta pelko voi olla joskus hyväkin asia.
      Ja olen sitä mieltä että vanhempien ja nykyisten lasten terveys ja mielenterveys menee mahdollisen tulevan raskauden edelle. Jo olemassa olevia elämiä ei voi riskeerata jos riski siihen on.
      Ei voi ajatella, että kyllähän ne siinä sivussa menee. Vaikka menisivätkin.
      Eikä myöskään liika vastuu tai huoli ole hyväksi liian nuorena.
      Varhaislapsuus vaikuttaa sinuun niin paljon.
      Meni varmaan vähän ohi asian :).

      En saa irti nyt itsestäni mitään muuta sanottavaa. Näihin keskittyminen menee aina niin myöhäseen.

      <3 Samaa toivon minäkin, sinulle, minulle ja muille.

      Poista
  5. Kiitos, sain tästä paljon. Meillä ei vuoden ikäeroja eikä itkuisia lapsia, mutta oma ahdistus siitä että minusta ei ole ison perheen äidiksi. Ja melkein viha omaa ruumista kohtaan, joka niin helposti ottaa uuden elämän kannettavakseen. Lapsemme ovat rakkaita, arvokkaita, lahjoja, enkä halua heidän kasvavan tunnelmassa, jota pelkoni varjostaa.

    Silti arvostan suuria perheitä, joissa lapsen on hyvä kasvaa (ja lapsi ei ole vain se vauva, joka saa syntyä isojen ihailtavaksi, vaan myös se eskarilainen ja murrosikäinen). Meidän perheestä ei ehkä koskaan tule iso, mutta sen kokoinen kuin on tarkoitettu. Niin uskon. Armollisuutta <3

    Olit varmasti väsyneenäkin riittävän hyvä. Riittämättömyyden tunnekin kertoo rakkaudesta. Kaikkea hyvää teille!

    -Iines

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Niin samoja tunteita ja ajatuksia. Näistä asioista vois puhua vaikka kuinka paljon. Ja pitäiskin.

      Kaikkea hyvää myös teille! Ja ihanaa joulunaikaa :)

      Poista

Kommentit piristävät, kiitos! :)