Aloitin lukemisen neljä tuntia sitten. Olen sivulla 36.
En halua keskittyä kunnolla tekstiin, vaan olen samalla koneella ja keskustelen asiasta ystäväni kanssa. Lasten häly ympärillä on vain hyvä. Sillä tavalla pidän etäisyyttä tekstiin. Olo tulee jo nyt niin suunnattoman pahoinvoivaksi.
Jo jonkin aikaa tapetilla ja uutisissa ollut aihe. Koskettava ja tunteita herättävä.
Rankkaa tekstiä rankasta aiheesta. Rehellisesti sanottuna en tajunnut kirjan käsittelevän asiaa niin yksityiskohtaisesti. Vetää sanattomaksi ja saa aikaan niin pahan olon Maijan, ja muiden saman kokeneiden puolesta. Tekee mieli huutaa paha olo pois. Juosta merenrantaan sateeseen itkemään ääneen kuin paha maailma voi olla. Kuin paha voi olla se ympäristö mikä on sun lähellä. Että ei se pahuus ole vain aina jossain kaukana ja kosketa joitain muita.
Kuin petollista jokin pienen ihmisen hyvänä pitämä voi joskus olla.
Kirjaa lukiessa ymmärtää hyvin sen, miksi kirja ei kerro vain hyväksikäytöstä vaan siinä on vahvasti mukana uskonnollisuus. Se tekee asiasta vielä kammottavamman. Pelottavamman.
Ainahan se on kamalaa. Uskonnon sotkeminen siihen tekee siitä kuitenkin kamalampaa.
Uskomattoman rohkeita naisia Johanna Hurtig ja muut asioita tutkineet ja julkituoneet. Asioista pitää puhua. Arvostan todella paljon heitä. Rikkimenneiden enkeleitä.
Päät pois pensaista.
Mietin myös miten oma äiti, omat vanhemmat voivat olla noin sokeita? Minä teen kaikkeni ettei omat lapset koe ikinä mitään tuollaista. Ei minkäännäköistä hyväksikäyttöä. Toivon, ettei heillä ole ikinä olo, että heidän sanomisiaan ei uskottais tai arvostettais. Tai ettei meillä olisi aikaa, lohdutusta, syliä, puolustamista.
Tänä iltana laulan lapsilleni
Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi.
Seuraavan kerran luen kirjan jossain missä olen yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit piristävät, kiitos! :)