Kaunis kohtaaminen pyhäinpäivän illassa

Muualle haudattujen muistohaudalla oli kynttilämeri. Laskettiin omat kynttilämme maahan ja jäätiin hetkeksi siihen hiljaisuuteen. Muistoihin. Rukouksiin.

Toiselle puolelle saapui vanha nainen. Sytytti kynttilät ja laski maahan. Luki rukouksen kädet ristissä. Purskahti sydäntäraastavaan itkuun.
Ystävän kanssa katseet kohtas. Voi rakas hellyyttävä mummo! Tuli olo, että tuo ihminen on halauksen tarpeessa.

En kerennyt lähestyä. Mummo jatkoi matkaansa kauemmas hautasmaalle. Keskustelin hetken ystävän kanssa ja lähdin kulkemaan mummon perään. Meinasin kääntyä kannoillani ja lähteä autolle, mutta tiesin että se olis jäänyt harmittamaan. Odotin kauempana, kun nainen kävi yhdellä haudalla, ja hänen lähtiessä pois lähestyin häntä. "Anteeksi, saatan kuulostaa hölmöltä, mutta minä haluaisin halata sinua."
Sain vastaani avonaisen sylin ja itkuun purskahtavan mummon. "Sinä näytit olevan halauksen tarpeessa jo tuolla muualle haudattujen haudalla."

Kävimme naisen poismenneen miehen haudalla. Yli viisikymmentä yhteistä vuotta. Poisnukkuneita läheisiä jo niin monta. Hänellä mielessä kysymys mikä tarkoitus hänellä täällä enää on. Miksi nuoremmatkin nukkuvat pois. Niin monta hautaa joissa tuttu ihminen.
Sain tietää enemmän kuin monesta ihmisestä pitkässäkään ajassa.
Niin pehmeä ja lämmin ihminen.
Halattiin monta kertaa. Kerrottiin toisistamme, hän enimmäkseen. Itkettiin.
Huoli mahdollisesti viimeisestä joulunajasta.
Käveltiin käsikynkkää takaisin kirkon eteen ja erottiin toivotusten kera.

Autossa mietin tuota kohtaamista sumuisella kynttilöiden täyttämällä hautausmaalla. Vielä herätessänikin tuo mummo oli mielessäni.
Ilma on vieläkin sumun täyttämä. Kaunis.

Näitä hetkiä minä haluan lisää elämääni. Enemmän rakkautta tuntemattomiakin kohtaan. Sen näyttämistä.

Lisää välittämistä ja lämpöä.

Rakkautta jokaisen viikonloppuun ja päiviin!




t. herkkis