Meidän kisakatsomossa ei ole kuollutta. Yhdet parhaista muistoista liittyy lapsuudessa urheilun seuraamiseen porukalla mummolassa. Jääkiekko, formulat, mäkihyppy ja hiihto.
Joskus kun pelit tuli keskellä yötä, piti kysyä lupa äidiltä saadaanko/saanko mennä isän mukaan. Siellä sitten porukalla kokoonnuttiin.
Mies katsoo JOKAISEN pelin, minkä töiltään pystyy. Meillä oli siis aamusta iltamyöhään kisakatsomo pystyssä. N on myös niin messissä ja huutaa "Suomi, suomi, suomi!" "JEE, maaliiiii!" "Mikä paikka!" jne.
I:n kans niillä oli suomen pelin aikana ja jälkeen omat pelit pystyssä.
Pisti silmään se, kuin erilaisia ne onkaan. Siinäkin asiassa.
En oo IKINÄ nähny N:llä mailaa väärin kädessä. Se pitää sitä oikeammin kuin minä. Sen täytyy olla geeneissä ;).
N sai oman mailansa jo viikon iässä.
I pelaa N:n mailoilla ja pitää niitä millon mitenkin kädessä. Sillä ei oo niinku mitään hajua, että mikä niistä on se oikee tapa pitää sitä keppiä. N taas on aina tullut jopa mua ojentaa asiasta. Pätemään. Kakara :D mokomakin.
Niin ne vaan leikkii keskenään päivä päivältä enemmän ja paremmin. I oppii pitämään puoliaan, maasta se pienikin ponnistaa.
Ja yhä selvemmin mun tajuntaan iskeytyy se asia, ettei mulla oo enää vauvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit piristävät, kiitos! :)