Vietin lasten kanssa mukavan lauantai-illan tunnin matkan päässä täältä.
Kotiin ajaessa käytiin pieniä keskusteluja vanhemman kanssa. Sitä huoletti kuu. Ois pitänyt ajaa äkkiä tunneliin kun kuu pelotti. Mistä lie nuo kaikki ajatukset N:n päässä.
"-Sitte paloauto tulee ja vie mut sairaalaan.
- Eikä vie. Miksi?
- Ei saa ajaa lujaa äiti.
- Eikö äiti saa ajaa lujaa?
- Ei. Aja sievästi.
- Joo, minä ajan sievästi rakas.
- Kiitos."
Hetken päästä peräpeilistä näkyi kaksi nukkuvaa lasta.
Koko tunnin ajeleskelin kotiin ilman kiirettä. Mikäs kiire valmiissa maailmassa. Ei mikään.
Oli hyvä sauma keskittyä vain omiin ajatuksiin.
Tällä viikolla on tapahtunut paljon asioita jotka on jääneet mietityttämään. Pieniä hetkiä varsinkin vanhemman lapsen kanssa.
Väsyneenä vaihdoin pari kiukkuista kovaäänistä lausetta toisen aikuisen henkilön kanssa, jonka jälkeen menin itkuisena huoneeseen. Tarkkasilmäinen poika tuli perässä ja kysyi mikä äidillä on hätänä. Mitä sulle sattui. (halirutistus ja pusu!) Kyyneleet vieri kun selitin että äitillä on nyt vähän paha mieli. (ja isiä ikävä pitkän viikon jälkeen.).
Kummankin nukkuessa mietin sitä kuinka usein tulee hermostuttua turhaan. Kun toinen vaan juoksee nauraen karkuun kun pitäis laittaa vaippa tai vaatteita. Tai kun lapsi vain pelleilee ja itsellä on muka kiire. "Nonii! Äkkiä nyt tai äiti hermostuu!". Pitäis kai väliin ajatella että siinäpä pelleilee. Kunhan ei ilkeä ole. Naurua mahtuis näihin päiviin paljon enemmänkin. Maailma on ihan liian vakava paikka ilmankin, että käsken toista olemaan hölmöilemättä.
Miten sitä osais vähän löysätä väliin turhan kiristävää pipoa. Ja oppis välttelemään sanoja "nopeesti" ja "kiire".
Välillä huomaan niin kristallinkirkkaasti oman käytöksen heijastuvan lapsista. Joskus se aiheuttaa pahan mielen ja kaduttaa oma käytös. Joskus taas naurattaa, riippuen asiasta. Lapset on hyvä peili omaan itseen. Tulee mietittyä enemmän omaa käytöstä. Kaikki ne pienetkin millintarkat matkimiset...
Ja kun itsellä on pinnakireelläpäivä, niin lapset ei pelkästään tunnu, vaan ovat paljon tottelemattomampia ja vilkkaampia.
Pitäis kirjottaa useammin ylös kaikkea mitä tuo poika päästelee suustaan nykyisin. Ne unohtuu tältä dementikolta nimittäin alta aikayksikön. Tämäkin teksti on yhtä sekametelisoppaa ja suurin osa kaikesta siitä mitä halusin muistaa, on jo unohtunut. Tai hyvää vauhtia häviämässä muistista. Joskus tuntuu että mitä enemmän yrittää muistaa, sitä varmemmin ja nopeammin unohtaa.
Onneksi on tämä blogi, joka on pelastanut meidät kaikkien näiden muistojen hukkumiselta sumuun. Nimittäin sitä nämä pari vuotta on suurimmaksi osaksi ollut. Hernerokkasumua ja auringonpaistetta.
Sumu on kaunista luonnossa, ei päässä...
Nyt toivon katkeamattomia yöunia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit piristävät, kiitos! :)